Jäätelökioskilla Merisatamanrannassa oli maaliskuinen yllätysjono. Taustalla pilkottaa Uunisaari.
Vaikka valo onkin saanut suomalaiset innostumaan ja kevään tulo kutsuu ulos, ihasteltavaa ei nyt vielä kevätpäivän tasauksen aikaan ole niin runsaasti, kun ihan varsinaisen kevään koittaessa. Puistot ovat vielä hiekkaisen harmaita ja puut lehdettömiä rankoja. Vasta kun ensimmäiset ruohonkorret ja kukat puskevat maasta, alkaa oikea kevättunnelma.
Tai ehkei sentään. Muutamia kevään merkkejä on jo. Jäät lähtevät ja kukkasipulit tunkeutuvat kukkakauppoihin ja niiden ulkopuolellekin.
Juniorin kanssa kannattaa kulkea nyt Kantakaupungissa tai ainakin paikoissa, jossa kulkeminen rospuuttoaikaan on helppoa. Sellaisia ovat nyt sileät kadut. Varsinkin jos sankarimatkailijat ovat vasta ihan pieniä, sillä vaunujen tai rattaiden työntely paksussa loskassa kysyy voimia, eikä kihnuttaminen pyörät täynnä jäistä hyhmää ja kuraa ole kovinkaan reipasta etenemistä. Ihan pienipyöräisillä rattailla ei voi mudassa edetä ollenkaan.
Nyt on sen sijaan kiva kävellä asfaltoituja katuja pitkin ja etsiä vilkuiltavaa vaikkapa ydinkeskustasta. Kannattaa etsiä hyviä, uusiakin reittejä, joiden varsilla on hauskoja yksityiskohtia. Niin pienen veijarin mielenkiinto pysyy yllä, kaikki saavat raitista ilmaa, ja mikä ihaninta: lenkin jälkeen kuravaatteet eivät olekaan paksussa kurassa!
(Älkääkä nyt huolestuko. Kyllä Juniorimatkakirjailija vielä ehtii, sekä tämän blogin että kirjan kuluessa, myös Keskustasta poispäinkin. Keskuspuisto, Vanhankaupunginlahti ja Vantaan rannat kutsuvat, ja niille säntään pikapikaa.)
Vielä muutama hauska yksityiskohta Kruununhaasta. Mariankatu ei varmasti ole Helsingin keskeisimpiä turistirysiä, mutta sitä on hauska katsoa pohjoisesta etelään, koska mikäs se siellä pilkistää: ruotsinlaiva!
(Jos nyt 203 metriä pitkä, meren pinnan yläpuolella kymmenkerroksisen talon korkuinen hökötys voi "pilkistää".)
Ensimmäisen kuvan otin Sibeliuslukion portailta Liisankadulta ja seuraavan Mariankadun ja Vironkadun risteyksestä.
*****
Säätytalo ja Suomen pankki ovat vilkaisun arvoisia. Ne siis sijaisevat yhden korttelin päässä Senaatintorilta, Snellmaninkatua pohjoiseen. Ja Snellu on se, joka menee Valtioneuvoston päärakennuksen edestä. Ja Valtioneuvosto on Yliopiston päärakennusta vastapäätä. Ja Yliopiston päärakennus on Aleksanterinkadun varrella, vasemmalla puolella silloin, kun oikealla puolellasi on iso Nordean konttori. Ja Aleksanterinkatu päättyy Stocmannille, se on siis Mannerheimintien sivukatu. Ja Stockmann... Ei, nyt saavat jo selitykset riittää.
Säätytalon fasadissa on komeita kuvia valtiopäivien historiasta. Veistosten alla ovat vanhat Suomen maakuntien vaakunat. Aikuinen voi uhrata muutaman hetken miettimällä mihin vaakunoiden aseet, eläimet ja veneet viittaavat.
Vastapäinen Suomen pankin piha – tai varsinaisesti Snellmanin patsaan jalusta ja puolikuun muotoinen ajotie – ovat usein kesäisin yhtä valtavaa skeittiramppia. (Tosin, tähän ei ehkä ole talon kiinteistöjohtajien lupaa, mutta ei kai skeittaamisesta ainakaan iltaisin ole kenellekään häiriötä?) Aikuinen turisti muistaa pankin etupihan tietysti Aki Kaurismäen elokuvasta Calamari union vuodelta 1985. Yksi Frank Armottomista varasti tästä ison mustan auton.
*****
Onko se patsas? Ei, Päävartion edessä on aina vartiosotilas. Tämä ihastuttaa vahingoniloisia junioreita erityisesti kun olosuhteet eivät tunnu vartiotouhulle suotuisimmlta, kuten kesähelteellä ta paukkupakkasilla.
Lopuksi reippailijat päätyvät Kauppatorille. Jos toriaika on ohi eikä muuta katseltavaa löydy, kannattaa vilkaista Venäjän tunnusmerkkiä, kaksipäistä kotkaa. Mitä kaikkea se symboloikaan. Olen keskustellut tästä venäläisten kanssa, ja kuullut että se kertoo Venäjän katsovan yhtä aikaa perinteiseen itään ja uudistuvaan länteen. Se voi myös tarkoittaa venäläisessä sielussa kamppailevia pyhyyttä ja maallisuutta, uskontoa ja politiikkaa. Tai ehkä miestä ja naista. (Kissaa ja koiraa? Kahvia ja teetä? Lihaa ja kalaa? Tästä on siis otettava vielä tarkemmin selvää.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti